Haluaisin kertoa teille, miksi pidän niin paljon bolognalaisessa Pyhän Antonius Padovalaisen munkkiluostarissa järjestettävästä Kultaisen sekiinin laulukilpailusta
(joka meillä Suomessa tunnetaan paremmin nimellä “Lapset laulavat lapsille”) ja lapsikuoro Piccolo Corosta, sillä kiinnostukseni näitä kohtaan on vaikuttanut suuresti elämääni.

Olen Leena De Blasio Suomesta ja näin ensimmäisen Kultaisen sekiinin laulukilpailun 80-luvun lopussa. Olin silloin kaksi- tai kolmevuotias. YLE välitti noin 30 vuoden ajan joka kevät edellisen vuoden Kultaisen sekiinin semifinaalin ja finaalin. Syytä siihen, miksi vuodesta 2013 Kultaista sekiiniä ei ole enää ollut YLEn ohjelmistossa, en tiedä (ja olen asiasta kovin pahoillani). Äitini oli pitänyt ohjelmasta, koska “todella pienet lapset lauloivat todella hyvin” ja päätti nauhoittaa minulle kyseisen ohjelman joka vuosi. Olin luonnollisesti niin pieni, että ensimmäiset muistoni kilpailusta ovat lähinnä muistikuvia: muistan värit, ilon, rytmin, hymyt ja kuorolaisten ja solistien ilosta kimaltavat silmät, jotka näyttivät kaikki katsovan sinne, missä Mariele seisoi. Ensimmäinen äitini
nauhoittama kilpailu oli 30. Kultainen sekiini, mutta siitä vuodesta en muista mitään. Virallisesti lasken, että ensimmäinen Sekiinini olikin vasta seuraava, eli vuoden 1988, laulukilpailu. Oli hauska sattuma, että juuri sinä vuonna Suomikin oli mukana laululla “Lumiukko” ja että solistilla oli sama nimi kuin minulla! Ehkä juuri siksi koin ohjelman heti omakseni.

   Kun ajattelen lapsuuteni Kultaisia sekiinejä, mieleeni tulevat talvipäivät, jolloin hanki loisti kirkkaana auringonpaisteessa ja linnut lauloivat jo kevättä. Aamulla saatoin käydä ulkona luistelemassa, tulla sen jälkeen kotiin syömään lasagnea ja sitten illalla katsoa, miten Piccolo Coro lauloi lauluja kuten “Teräsvaari” tai “Kaikista tärkein”. Marielen näin aina vain takaapäin, koska häntä kuvattiin todella vähän. Minusta hän vaikutti hyvin sisukkaalta, tarkalta ja ehkä vähän autoritääriseltäkin ihmiseltä. Katsoin häntä pelonsekaisella kunnioituksella. Kun argentiinalainen Juan lauloi laulua “Pikkulintu sinitaivaan” 33. Kultaisen sekiinin finaalissa, Marielea kuvattiin hetken aikaa sivuprofiilista, ja näin miten tämä liikutti toista kättään ja huuliaan ihan kuin puhuakseen. Olin silloin viisivuotias ja kysyin äidiltäni, mitä Mariele sanoi pojalle. Äitini vastasi: “Hän sanoo, että poika laulaa hyvin.” Silloin ajattelin, että Mariele oli varmasti todella hyvä ihminen.  

   Kultaisen sekiinin laulukilpailu oli minulle pienelle tytölle jokavuotinen tapahtuma, jota en voinut jättää katsomatta mistään hinnasta. Odotin sitä yhtä innokkaana kuin joulua tai omaa syntymäpäivääni. Joka vuosi ajattelin, että seuraavana vuonna olisin ollut jo niin iso, etten olisi enää tahtonut seurata ohjelmaa. Kun sitten televisiossa kerrottiin, että pian tulisi taas uusi “Lapset laulavat lapsille” -ohjelma, en voinut olla katsomatta sitä. Ohjelmassa yhdistyi kolme asiaa, joista pidin: musiikki, lapset ja vieraat kielet. Lapsena en osannut italiaa, mutta opin silti lauleskelemaan joitakin säkeitä, erityisesti kuoron laulamia kohtia. Ehkä juuri se, että laulut laulettiin vieraalla kielellä, teki Kultaisesta sekiinistä kivemman, eksoottisemman ja mielikuvitukselle virikkeellisemmän, sillä vieraat sanatkin olivat kuin musiikkia. Muistan, miten lauloin omalla italian kielelläni 33. Kultaisen sekiinin kolme ensimmäistä laulua kasetille viiden tai kuuden vuoden ikäisenä. Muistan myös kaikki ne lukuisat kerrat, kun ystäväni kanssa katsoimme meillä kotona Kultaista sekiiniä videolta ja lauloimme lauluja tai kun kuvittelimme olevamme kuorolaisten vanhempia ja veimme lapsemme (eli minun nukkeni) “Piccolo Coron harjoituksiin”. Sitten minä esitin Marielea ja selitin kuorolaisilleni, että heidän pitää laulaa ja käyttäytyä hyvin.

   Oli pääsiäisviikonloppu 1996, kun YLE näytti 38. Kultaisen sekiinin. Olin silloin 10-vuotias. Tunnuslaulun alettua lumouduin tavallista enemmän värikkäistä lavasteista ja kuorolaisten ihanista puvuista. Kun tunnussävelmä loppui ja kuoro esiteltiin, kuva pysähtyi Marieleen. Suomalainen selostajaääni kertoi hänen kuolleen vain vähän kyseisen vuoden Kultaisen sekiinin nauhoitusten jälkeen. En voinut uskoa sitä. Mariele hymyili silmieni edessä ja selostaja oli juuri sanonut, että tämä oli kuollut! Ymmärsin heti, että Marielen kuoleman oli täytynyt olla Italiassa todella järkyttävä uutinen, jolla olisi ollut pitkäkestoisia seurauksia sekä Piccolo Coron että Kultaisen sekiinin tulevaisuutta ajatellen. Koko päivänä en pystynyt ajattelemaan muuta kuin Marielen kuolemaa, mutta en maininnut siitä mitään vanhemmilleni, sillä en halunnut pelästyttää heitä. Ymmärsin vasta silloin, että olin pitänyt Marielen läsnäoloa Kultaisessa sekiinissä itsestäänselvyytenä. Eihän koko ohjelmaa eikä Piccolo Coroa voinut olla olemassa ilman häntä! En tiedä miten, mutta tuona päivänä päätin, että olisin vielä opetellut italiaa täydellisesti, koska minun oli pakko oppia ymmärtämään jokainen Piccolo Coron laulama sana. En nähnyt elämässäni mitään muuta vaihtoehtoa.

   Nyt 21 vuotta myöhemmin olen italian kielen maisteri, naimisissa italialaisen miehen kanssa ja upean puolitoistavuotiaan pojan äiti. Teini-iässä minulla oli yksi suuri unelma: olisin halunnut päästä käymään Marielen haudalla. En ajatellut sen koskaan toteutuvan, kunnes keväällä 2013 minulle tarjoutuikin tilaisuus käydä Bolognassa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja vein Marielelle auringonkukan. Oli hyvin lämmin toukokuinen päivä. Lähdin Bolognan keskusaukiolta Piazza Maggiorelta ja kävelin koko matkan Marielen haudalle, mieleni täynnä kiitollisuutta ja laulellen koko matkan 28. Kultaisen sekiinin laulua “Aurinko ja auringonkukka”. Haudan luona tunsin heti suurta sisäistä rauhaa enkä olisi halunnut lähteä sieltä mihinkään, koska olin saapunut kotiin. Mielessäni sanoin: “Mariele, olen tullut Suomesta 3 000 kilometrin päästä katsomaan sinua ja nyt olen tässä.”    

 Vuonna 2005 tutustuin täällä Suomessa tulevaan mieheeni. Ei liene puhdasta sattumaa, että hänen kotikaupunkinsa sijaitsee kuuden kilometrin päässä Sasso di Castaldasta, Marielen äidin synnyinkylästä. Aina Italiassa käydessämme haluan myös aina ehdottomasti päästä Sassoon kävelemään. Kylän kujilla kävellessäni minulle tulee aina huikea olo, varsinkin kun ajattelen, että Marielekin tunsi hyvin sen paikan.   

 Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että ehkä suurin syy siihen, miksi rakastan Kultaista sekiiniä ja Piccolo Coroa on tämä: seuratessani lapsena kyseistä ohjelmaa, tunsin itseni TODELLA RAKASTETUKSI. Kultainen sekiini oli iloa, hauskanpitoa ja rakkautta. Tämän vuoksi olen loputtoman kiitollinen Marielelle ja Cino Tortorellalle. Sen jälkeen kun he eivät enää ole olleet mukana ohjelmassa, se ei ole mielestäni ollut enää niin kiva eivätkä laulutkaan ole enää samalla taiteellisella tasolla kuin aikaisemmin. Viime vuosina myös lavasteet ovat pysyneet jatkuvasti samankaltaisina ja ne ovat kaiken lisäksi hyvin tummat. Nöyrä kiitokseni myös kaikille solisteille, kuorolaisille ja kaikille niille, jotka ovat tehneet töitä kaikkien näiden vuosien aikana kulissien takana Kultaisen sekiinin toteuttamiseksi. Olette tehneet elämästäni hauskemman, tasapainoisemman ja huolettomamman!    

Vorrei condividere con voi la mia storia legata al mondo dell’Antoniano perché penso che l’amore che coltivo per lo Zecchino d’Oro e per il Piccolo Coro abbia segnato profondamente il corso della mia vita.

 Mi chiamo Leena De Blasio, sono finlandese e ho visto il mio primo Zecchino d’Oro alla fine degli anni Ottanta. Avevo due o tre anni. La radiotelevisione finlandese trasmetteva ogni primavera due serate dello Zecchino d’Oro dell’anno precedente (una tradizione durata circa trent’anni ma improvvisamente interrotta dopo il 54esimo Zecchino d’Oro, per un motivo a me sconosciuto e per mio grande rammarico). A mia madre la manifestazione era piaciuta “perché i bambini così piccoli cantavano così bene” e quindi decise di registrarmela ogni anno. Naturalmente ero così piccola che i miei primi ricordi legati alla gara canora sono solo delle impressioni: ricordo i colori, la gioia, il ritmo, i sorrisi e gli sguardi così luminosi dei coristi e dei solisti che sembrava guardassero sempre da quella parte dove c’era Mariele. Il primo Zecchino che mia madre mi registrò fu il 30esimo ma di quell’anno non ricordo niente. E’ solo dall’anno successivo, 1988, che considero inizi la mia storia legata allo Zecchino d’Oro. Per una buffa coincidenza, proprio quell’anno al festival partecipò anche la Finlandia con la canzone “Il folletto bianco” e la bambina che la cantava si chiamava come me! Sarà anche per questo motivo che la trasmissione entrò direttamente nel mio cuore.

Collego lo Zecchino d’Oro della mia infanzia con quelle giornate d’inverno in cui il manto di neve brillava pulitissimo al sole ma gli uccellini cantavano già la primavera. Di mattina andavo a pattinare su una pista ghiacciata all’aria aperta, poi ritornavo a casa a mangiare un bel piatto di lasagna e la sera guardavo come il Piccolo Coro cantava “Nonno superman” o “Il più grande motore”. Mariele la vedevo sempre di spalle perché veniva inquadrata pochissimo. Ai miei occhi, sembrava una persona molto grintosa, precisa e forse anche un po’ autorevole. La guardavo con un misto di paura e stima. Durante la finale del 33esimo Zecchino d’Oro, mentre Juan dall’Argentina cantava “Uccellino dell’azzurro”, Mariele venne inquadrata per un po’ di tempo nel profilo mentre dirigeva e la si vedeva muoversi una mano e ogni tanto aprirsi la bocca come se stesse parlando. Avevo cinque anni e chiesi a mia madre che cosa stava dicendo a quel bambino. Mia madre rispose: “Sta dicendo al bambino che sta cantando molto bene.” Allora pensai che Mariele doveva sicuramente essere una persona molto buona.

Durante la mia infanzia, lo Zecchino d’Oro era per me un evento annuale che non potevo assolutamente perdere. L’aspettavo con la stessa ansia con cui un bambino aspetta il Natale o il suo compleanno. Ogni anno pensavo che l’anno successivo sarei già stata così grande che non avrei più voluto seguirlo ma poi quando in televisione annunciavano che presto ci sarebbe stata una nuova edizione dello Zecchino d’Oro, non potevo non guardarlo. Lo Zecchino d’Oro univa tre elementi che mi piacevano: la musica, i bambini e le lingue straniere. All’epoca non capivo una parola d’italiano ma imparavo lo stesso a canticchiare qualche strofetta, soprattutto le parti del coro. Forse anche il fatto che le canzoni venissero cantate in una lingua straniera rendeva lo Zecchino d’Oro più bello, più esotico e stimolante per la fantasia perché anche le parole fungevano da musica. Mi ricordo di aver cantato su un’audiocassetta, in un italiano tutto mio, le tre prime canzoni del 33esimo Zecchino d’Oro all’età di cinque o sei anni. Mi ricordo anche di tutte quelle numerose volte che io e una mia amica guardavamo insieme lo Zecchino d’Oro registrato a casa mia cantando le canzoni, o quando ci immaginavamo di essere “i genitori del coro” e portavamo i nostri figli (le mie bambole) “alle prove del Piccolo Coro”. Poi io facevo la parte di Mariele e gli spiegavo che dovevano cantare bene ed essere bravi.

Il 38esimo Zecchino d’Oro fu trasmesso in Finlandia durante il fine settimana di Pasqua del 1996. Avevo dieci anni. Sin dalle prime note della puntata, rimasi più incantata del solito perché la scenografia era così colorata e mi piacevano particolarmente tanto le divise del coro di quell’anno. Quando la sigla finì e si presentò il coro, l’immagine venne fermata su Mariele e la presentatrice finlandese informò i telespettatori sulla sua morte, avvenuta poco dopo la registrazione di quello Zecchino. Non ci potevo credere. Mariele sorrideva lì davanti ai miei occhi e la presentatrice aveva appena detto che era morta! Compresi subito che lì in Italia la sua scomparsa doveva essere stata una notizia clamorosa e che avrebbe avuto delle conseguenze molto gravi a lungo termine sia per il Piccolo Coro che per il futuro della manifestazione. Per tutto il giorno non riuscivo a pensare che “E’ morta Mariele!” ma non ne dicevo niente ai miei genitori per non farli spaventare. Allora capii anche di aver dato per scontata la presenza di Mariele allo Zecchino d’Oro. Non ci poteva essere né lo Zecchino d’Oro né il Piccolo Coro senza di lei! Non so come ma da quel giorno decisi di imparare l’italiano alla perfezione perché dovevo imparare a capire ogni parola cantata dal Piccolo Coro. Non vedevo nessun’altra opzione per la mia vita.

Oggi, ventun anni dopo, mi ritrovo laureata in italiano, sposata con un lucano e mamma di un bellissimo bambino di un anno e mezzo. Da adolescente cullavo sempre un grande sogno: quello di andare a visitare Mariele alla Certosa. Mai pensavo che si avverasse, fino alla primavera del 2013 quando improvvisamente ho avuto l’occasione di visitare Bologna per alcuni giorni e ne ho approfittato per portarle un girasole. Era una caldissima giornata di maggio, sono partita da Piazza Maggiore e a piedi sono arrivata fino alla tomba di Mariele, avendo in testa tanta gratitudine e solo una canzone che canticchiavo per tutto il tragitto, “Il sole e il girasole” del 28esimo Zecchino d’Oro.  Lì, davanti a lei, ho sentito subito una gran pace interiore e non me ne volevo andare di là perché ero arrivata a casa. Nella mia mente dicevo: “Vedi, Mariele, ho fatto 3 000 chilometri dalla Finlandia per venire a vederti e adesso sono qua.”

 Nel 2005 conobbi qui in Finlandia colui che sarebbe diventato mio marito. Penso che non sia un puro caso che il suo paese dista sei chilometri da Sasso di Castalda, il paese di origine della madre di Mariele. Ogni volta che andiamo in Italia, una passeggiata a Sasso è di obbligo. Camminare per quei vicoletti mi fa tanta impressione, soprattutto quando penso che anche Mariele conosceva bene quel luogo.

 Per concludere, vorrei ancora dire che forse il motivo principale perché amo lo Zecchino d’Oro e il Piccolo Coro è questo: guardando da piccola lo Zecchino d’Oro, mi sentivo AMATISSIMA. Lo Zecchino d’Oro era gioia, divertimento e amore e per questo voglio ringraziare infinitamente Mariele e Cino Tortorella. Da quando loro non ci sono più, lo Zecchino d’Oro per me è meno bello e penso che anche le canzoni non siano più allo stesso livello artistico, a parte le scenografie che ultimamente sono sempre le stesse e anche scure. Un mio umile grazie va anche a ogni bambino solista e corista e a tutti coloro che dietro le quinte si sono impegnati per lo Zecchino d’Oro durante tutti questi anni. Avete reso la mia vita più bella e armoniosa e spensierata!